Uskalla haaveilla

Haudi!

Koitan nyt vähän ryhdistäytyä tän blogin osalta ja suoltaa tekstiä ulos vähän useammin kuin kerran kuukaudessa. Tänään on niin haaveileva fiilis, että taidan kirjotella vähän mun haaveista. Aina kun oon ollut tällänen haaveilija.

Mutta ensin vähän kuulumisia.

 Viimeinen viikko on ollut sanoinkuvaamattoman raskas ja kamala torstaihin asti. Viikon sisällä pystyin yhteensä nukkumaan huimat 11 tuntia.. Normaalistihan nukun sen verran yhdessä yössä! Hirmuset hermokivut on vieny unet ihan totaalisesti ja lopulta romahdin koulussakin keskiviikkona kesken päivän itkuun, kun olin vaan niin väsynyt. Onneksi torstaina mulla oli kipupolille aika ja sain sieltä vähän lisää lääkitystä. Nyt säännöllisessä käytössä venlafaksiinin lisäksi myös norspan. Ja panacod vaihtui dolaniin, jota oon ennenkin syönyt mutta sillon se oli joka päiväisessä käytössä, nyt vaan tarvittaessa. Sehän siis on parasetamolin ja lihasrelaksantin kombinaatio, joten uskoisin et auttaa ainakin hiukan kohtausmaisiin läpilyöntikipuihin, kun niissä pahin oire mulla on nimenomaan lihasten supistuminen ja kramppaaminen.

No aloitin sen norspanin sit heti kun resepti vaan tuli netissä näkyviin ja jo alkuillasta aloin huomaamaan, että kipu hieman hellittyi ja hälveni sekä pöhnänen olo alkoi painaa päälle. Puhuin Pertun kanssa puhelimessa illalla ja meinasin kesken puhelun nukahtaa, joten sanottiin hyvät yöt ja nukahdinkin samantein. Aamulla heräsin  puheluun 10:45 ja olin nukkunut _12_ tuntia! Olo oli aivan superihana ja koko päivän kaikki oli vaan ihanaa. Sivuoireista mulla on vähän esiintynyt näitä yleisimpiä päänsärkyä lukuunottamatta, eli huimausta, pahoinvointia ja hikoilua. Onneksi pahoinvointi ja hikoilu tulee vaan sellasina kohtausmaisina ja samaan aikaan, eikä se pahoinvointi kestä kovin kauaa. Huimausta on nyt ollut pari päivää ihan urakalla, mutta sekin jo poistumaan päin.

Milo on toipunut omasta leikkauksestaan tosi hyvin, tiistaina käytiin poistattamassa tikit ja saatiin kehuja miten hienosti on haavat parantuneet. Nyt saadaan jo lisätä asteittain liikunnan määrää ja rasittavuutta, jos kaikki menee suunnitellusti saa Milo jo koirapuistoilla kuukauden kuluttua! Kesällä tietysti aion tehdä paljon sen eteen, että lihaskunto palautuisi samaan tasoon, jossa se ennen oli. Tämän aion hoitaa Milon kahluuttamisella ja/tai uinnilla. Onneksi tuo rakastaa kahlaamista. Agilityä oon harkinnut, että jäis kokonaan pois ja siirryttäisiin rally-tokon maailmaan! Mutta saas nähdä minne uudet tuulet meidät vie.

Huomenna rakas karvalapseni täyttääkin jo kaksi. Sen kunniaksi käytiin eilen koiranruokaostosten ohella ostamassa myös pari lahjaa hänelle, alla olevassaa kuvassa näkyy (joskin hyvin epäselvästi) Mipan ihan itse valitsema kanakukkomikälielintulelu sekä koirien piknik-paketin mukana tullut "raato"leopardilelu. Lisäksi tuo piknik-paketti sisälsi koirien "hammastikkuja" eli jonkin tapaisia dentasticksejä (olivat muuten raikkaan vihreitä ja tuoksui jollekkin yrteille), kanafileellä päällystettyjä nahkatikkuja sekä bataattikanakierre makupaloja. Vähän piilomainontaa, mutta suosittelen kyllä kaikille Turun alueen koiraharrastajille lämpimästi Turun Lemmikkiasemaa! Täyden palvelun putiikki ja sika laaja valikoima kaikkea koirille, kissoille ja muille lemmikkieläimille. Lisäksi heräteostoksena matkaan tarttui saksimalliset kynsisakset pienemmälle koiralle, aiemmin kun on kynnet leikattu meidän seeffereiden vanhoilla pihtimalleilla.

 Nyt niistä haaveista vähän, mä olen itse siitä asti, kun opin kirjoittamaan haaveillut kirjoittavani joskus kirjan. Olen monta sellaista tehnyt ja aloittanut, tuhonnut ja printannut, mutta koskaan se ei oo sitten tullut valmiiksi. Ongelmana on, kun en tiedä oikeen mitä tai mistä kirjoittaa. Toisaalta olis jotenkin hirveen kiva kirjottaa omasta elämästä EDS:n ja kaiken muun saralla, kuten just mun taisteluista oman tahdon ja jaksamisen välillä, harrastuksien kannalta jne. Mutta kun sitten pelottaa, et lukisko sellasta edes kukaan?

 Mulla on aina ollut tosi vilkas ja laajakirjonen mielikuvitus, ala-asteella kun kirjotettiin aina tarinoita niihin äidinkielen kirjoitusvihkoihin, laitto opettaja mulle lopulta maksimi sivumäärän, muilla oli minimi sivumäärä. Koen olevani verbaalisesti suht lahjakas, vaikkei sitä ehkä tästä blogista näkisikään. Äidinkielessä oon aina ollut ihan hikari niin kieliopin kuin kaiken muunkin suhteen. Usein vaan huomaa, ettei täällä somessa pahemmin noteeraa, että tuliko se pilkku nyt oikeaan paikkaan tai kirjoitinko yhdyssanan yhteen vai erikseen. Vaikka tätä teen tosi paljon itsekin, on se todella harmittavaista, sillä tätä menoa suomenkieli on pian jotakin siansaksaa, kun unohdetaan kielioppi täysin.. No kuitenkin takaisin asiaan, tykkäisin toisaalta ihan hirveästi kirjoittaa jonkin fiktiivisen romaanin.. Aiheita saa vinkata!

 Yhdeksännellä luokalla kirjoitettiin oma elämäkerta. Mun oli lähemmäs kaksi ja puolisataa sivuinen plus kuvat ja muut liitteet. Muistan, että tienasin siinä aika hyvin taskurahaa kirjoittaessani muidenkin elämäkertoja.. :D Ja kyllähän niistä kaikista kiitettäviä ja erinomaisia arvosanoja tuli. Lisäksi yhdeksännellä luokalla piti kirjoittaa opon-tunnilla jonkinlainen kirjoitus, joka käsitteli aikuistumista. En yhtään muista enää mitä siitä kirjoitin, paitsi muistan kertoneeni näin; "samaistun aika paljon Peter Paniin, kun joku asia vähänkään tökkii, tekee mieleni lentää suoraapäätä Mikämikä-maahan. Mä olen Peter Pan, en aio aikuistua ikinä vaikka aikuiseksi kasvankin." Tätä kirjoitusta lainasi opo myös päättäjäispuheessaan, harmittaa, ettei minulle kerrottu asiasta etukäteen (eikä sen puoleen jälkikäteenkään) mitään. Ei sanaakaan, ei kysytty lupaa tekstin käyttöön, eikä mainittu kenen oppilaan kirjoittama se on. Muistan olleeni samaan aikaan hyvin otettu (varsinkin yleisön aplodeista) sekä hyvin vihainen..

Kirjoittamisesta puhuttaessa tulikin mieleen, että tänään

julkaistiin musta ja eds:stä lehtijuttu Turun sanomissa!

 On mulla muitakin haaveita tuon kirjoittamisen lisäksi. Paljonkin. Haaveilen ihan tavallisista asioista, kuten omasta perheestä, toisesta koirasta, omakotitalosta jossakin rauhallisella paikalla sekä mukavasta työpaikasta, josta tienaisi sen verran ettei aina tarvitsisi kulkea kaupassa laskin kädessä tietääkseen riittääkö rahat.

 Haaveilen siitä, että joskus saan suunnitella oman kotini, saan sisustaa sen alusta loppuun miettimättä ja kyselemättä lupia vuokraisännältä. Haaveilen lämpimistä kesäöistä. Kivuttomista päivistä. Monista tatuoinneista. Tuhansista tähdistä taivaalla. Ehkä salaa jopa pienimuotoisesta koirien kasvatuksesta. (Moi äiti!<3)

 Tiedän, että suurin osa mun haaveista on aika simppeleitä ja ihan toteutettavissa. Mun mielestä niiden kuuluukin olla. Koska, kun saavuttaa yhden haaveen, voi aina alkaa tavoittelemaan toista.

Ihanaa kesää kaikille lukijoille!

EDS awareness month

Toukokuu on pyhitetty EDS-tietoisuuden jakoon. Tarkotuksena on levittää tietoa meidän sairaudesta ja kertoa sen olemassa olosta. Itsekin teen oman osani, musta julkaistaan 21.5 ilmestyvässä Turun Sanomien Extrassa juttu. Kerron siinä miten EDS on vaikuttanut mun elämään. 

Oon kirjottanut tätä postausta pari viikkoa, en vaan oo saanut aikaseks tehdä sitä loppuun. Joten tekstissä saattaa olla jotain kohtia jotka ei oo ihan järjenmukaisia, meinaten päiviä tms.

Multa leikattiin perjantaina 29.4 ne nielurisat. Odotin, että tää toipuminen olisi paljon pahempaa. Joko mulla on hyvä kipulääkitys, hemmetin korkea kipukynnys tai sit tää vaan ei tee kipeetä. Aamusin ja päikkärien jälkeen on nielu hetken kipeä, kun se on päässyt kuivamaan. Mut muuten ei oo ollut mitään ongelmaa, eikä ole edes syljen mukana tullut tippaakaan verta. Kerrankin joku mun kohdalla menee kerta heitolla hyvin *koputtaa puuta*. 

Ylläoleva kursiiviteksti on ekalta viikolta nielurisaleikkauksen jälkeen. Nyt leikkauksesta on kaks ja puol viikkoa ja alan olemaan toipunut. Neljäs päivä leikkauksen jälkeen ja siitä eteenpäin noin viikon, oli ihan kamalaa, ainoa mikä meni kirvelemättä alas oli maito ja kivut oli ihan hullut. Muutamina päivinä housuja tai sukkia jalkaan laittaessa alko kurkusta tihkumaan verta. Sitten se alko helpottamaan. Tänään on ollut eka päivä kun en oo siihen edes ottanut kipulääkettä.

       Milo ja Pertun äidin sheltti Roope

Milo loukkasi vasemman takajalkansa 21.4 kun pelattiin palloa. Se juoksi pallon perään ja kaarsi vasempaan, kaatui ja jalka jotenkin taisi mennä alta. Milo ei laskenut jalkaa tuntiin alas, eikä varannut sille ollenkaan. Lähin tietty heti sen kanssa lääkäriin. Liedon pieneläin klinikalla ei ehditty ottaa vastaan, mutta nopealla katsauksella totes, että täytyy viedä Milo johonkin missä on ortopedi - sillä olis ristiside poikki. No ajoin sitten Turun Eläinsairaalaan, jossa meidät otettiinkin nopeasti tutkimushuoneeseen. Eläinlääkäri totesi, että jonkinlainen nivelsidevamma siellä on, mutta ainakaan ristiside ei kokonaan poikki ole. Saatiin kipulääkekuuri ja 2-3 viikon lepomääräys. Kehotettiin myös menemään tarkempiin tutkimuksiin ortopedille, jos oireet ei paranis muutaman viikon levolla tai pahenis. No varasin samantien seuraavan viikon keskiviikolle ortopedin ajan Elina Illukalle petvettiin. Illukka tutki Milon ja jo kuunnellessaan mun kertomusta mitä tapahtui totes, että Milolla luksoituu polvi. Lopputulemma oli siis se, että Milon vasen polvilumpio meni siinä rytäkässä pois sijoiltaan, ja nyt se menee aika herkästi pois sijoiltaan kun Milo esim. pissatessa nostaa vasemman jalan ilmaan. Se onneksi osaa itse suoristaa jalan ja näin palauttaa patellan paikalleen. 

Koska jatkuva luksoituminen, niin ihmisillä kuin koirillakin, aiheuttaa nivelrikkoa ja häiritsee elämää, tultiin siihen tulokseen että parempi operoida polvi. Milo leikataan 6.5.

Ylläoleva teksti on kans kirjoitettu toukokuun ekoina päivinä. Nyt Milo on leikattu. Leikkauksen yhteydessä herra kastroitiin. Leikkauksesta on nyt 5 päivää ja toipuminen on alkanut hyvin. Leikkauspäivän koira oli ihan muissa maailmoissa ja nukkui vaan, yhden aikaa yöllä alko palautumaan omaks itsekseen ja söi ekan kerran leikkauksen jälkeen. Muutamat ekat päivät se aristi leikattua jalkaa tosi paljon, eikä laskenut sitä alas kuin paikallaan, varpaiden varaan. Nyt se jo astuu sille aika usein, mutta varoo sitä silti hienosti. Esimerkiksi lenkillä jos se ravaa/laukkaa, ei se käytä sitä jalkaa ollenkaan. 

Kastroinnin myötä ainakin turha haukkuminen on laantunut aikalailla, eikä lenkeillä enää pörhistellä muille koirille ja ohituksetkin sujuu ongelmitta. Saa nyt nähdä johtuuko tuo kastroinnista vai kipeästä jalasta.

Jotenkin ironista, että mulle on aina sanottu miten minä ja Milo sovitaan niin hyvin yhteen ja ollaan niin samanlaisia.. Mullahan itelläkin on operoitu vasen polvi samasta syystä :D Meihin siis pätee oikeen hyvin sanonta "koira on kuin omistajansa".. Harmillista vaan, kun rahaa ei tosiaan muutenkaan ole ylimäärästä ja leikkaus on aika hintava, mutta sitäkin enemmän harmittaa todella pitkä toipumisaika. Agility meiltä jää kokonaan vähintään ensi talveen asti pois, enkä tiedä jatketaanko sen jälkeenkään.. Riippuu siitä millaiseksi polvi vielä saadaan. Missään nimessä kun en Miloa halua enempää rikkoa ja tietenkin teen kaikkeni, että meillä on vielä monen monta yhteistä vuotta edessä.

Milo itseasiassa täyttääkin 2-vuotta 22.05! Ei ikinä uskoisi, että tuo tirriäinen on jo muka aikuinen. Saatika sitten, että meidän yhteinen matka ois jo jatkunut pari vuotta. Juurihan mulle tuli sellanen vähän kämmentä suurempi karvapalleroinen kotiin! 

Mietin tässä tätä kirjoittaessani ja samalla jätskiä syöden, kyllästyyköhän tähän jäätelöön koskaan? Mulla ei oo oikeastaan kertaakaan leikkauksen jälkeen ollut nälkä. Oon elänyt play-maitokaakaojuomalla, ben & jerry's jätskeillä ja mustikkakeitolla. Muutaman paistetun kananmunankin oon saanut kurkusta alas. Mutta ei oo nälkä. Mulla, joka voisi normaalisti parin tunnin paaston jälkeen syödä vaikka kokonaisen hirven, ei ole nälkä.

Ylläoleva taas vanhaa tekstiä.. Ja kyllä, jäätelöönkin voi kyllästyä. Aikalailla tän kesän jätskikiintiö täynnä. Nälkään vielä sen verran, että tän parin viikon aikana mun ruokahalu on pienentynyt huomattavasti. Kai sekin ajallaan taas palautuu, kun pääsee takaisin treenin pariin ja normi arkeen.

Tarkoitushan oli jättää tupakointi leikkauksen myötä.. Ei mennyt niinkun strömssössä - sekään. Leikkauspäivänä poltin ihan normaalisti ennen operaatiota, muthan siis leikattiin puoli kahdentoista aikoihin. Operaation jälkeen sitten sain nikotiinilaastarin. Illalla alkoi kotona tehdä mieli tupakkaa, mutta syötyäni mehujään sattui kurkkuun niin kovasti, että meni siinä samassa ne tupakan halut. Seuraavana päivänä poltinkin jo ihan normaalisti.. Tai no, ennen nielurisaoperaatiota poltin askin päivässä, nyt oon pysynyt siinä 1-5 tupakkia päivässä, mikä on musta edistystä paljon sekin. En oo ottanut tästä lopettamisesta mitään ressiä, sillä en koe sitä niin pahana ja vakavana paheena. Ei siis ole ekana mun prioriteettilistalla. 

Fiilikset on tosi hyvät, kelit on ollut ihan mahtavia! Huomattuani, että meidän takapihalle on talvenmyötä päätynyt tulppaanien ja krookusten siemeniä, iski muhun pieni puutarhakärpänen. Hain paripäivää sitten porukoiden pihalta vuorenkilpiä sekä liljoja ja multaa ja laitoin takapihaa uuteen uskoon. Saapi nähdä lähteekö ne siitä kasvamaan ja toivonmukaan vähän leviämäänkin.

Yhteiselokin on alkanut mukavasti ja kaikki sujuu suht ongelmitta. Tiukkaa vaan tekee, kun minä elän opiskeluajat kuntoutustuella ja Perttu on tällä hetkellä toistaiseksi työtön. Kovasti kyllä etsii työpaikka. Täytyy toivoa että sellanen jostain lohkeaisi!

Koulusta oon nyt ollut poissa pari viikkoa ja maanantaina pitäis palata kahdeksi viikoksi vielä opinahjoon. Toivon vaan, että saan suoritettua sinä aikana kaiken missä oon nyt jäänyt jälkeen..

Kipujenkin kannalta elämä on ihan okei. Nielurisaleikkauksen jälkilääkkeeksi sain tramalia sekä panacodia. Näillä on pysyneet päivittäisessä käytössä EDS-kivutkin jotenkuten aisoissa. 19.5 mulla on pitkästä aikaa kipupolille käynti, toivottavasti siellä saataisiin kipulääkitys kuntoon. Mullahan on panacod käytössä tarvittaessa, lähinnä kipukohtauksiin, mutten nää sitä hyödyllisenä, sillä mulla menee sitä melkeen päivittäin, eikä se ollut sen perimmäinen tarkoitus. Ajattelin ehdottaa tota norspankipulaastaria, kun tarvotsen jonkun säännöllisen suht vahvan kipulääkityksen venlafaksiinin rinnalle. Olkapäät ja polvet ovat olleet jo muutaman kuukauden ajan tosi hajalla. Varsinkin olkapäät. En tietääkseni niitä sen kummemmin ole rasittanut, mutta jostain syystä ne nyt ovat huonontuneet.

Eipä nyt tähän hätään tule muuta kerrottavaa mieleen, joten ei muuta kuin ihanaa kevään ja kesän alkua kaikille <3